Inferno magazine
Jason Ward

Vuosikausia määrätietoisesti eteenpäin tarponeen Witherian kakkosalbumilta kuulee, että nämä jätkät ovat tehneet pitkää päivää jo reilu tovin. Niin teknisesti kuin tyylillisesti mestarillisen tarkkaa death metalia tylyttävä yhtye käy ensitahdeista eteenpäin armotta päälle eikä anna piiruakaan periksi, mutta turpasauna ei taannu missään vaiheessa yksitoikkoiseksi.

Agressiivinen, monenkirjavilla kitarasahauksilla ja sisargenrejen lainauksilla kuorrutettu kokonaisuus pysyy tasaisen mielenkiintoisena, sillä Witheria ymmärtää nyanssien päälle. Jokainen kappale on hiottu puhtaaksi turhasta täytteestä, ja jäljelle jäävä lataus on täsmällisyydessään, monipuolisuudessaan ja ankaruudessaan suorastaan riemastuttavaa kuunneltavaa. Tämä yhtye jos mikä tietää kuinka luodaan jotain mieleenpainuvaa perinteistä tinkimättä.

3,5/5

Sue magazine
Jussi Lahtonen

Kymmenen vuotta kasassa ollut Witheria julkaisi ensilevynsä Infernal Maze vuonna -06, ja nyt on vuorossa toinen kokopitkä. Bändin thrash metal on ollut aina tavalllistakin raskaampaa ja musiikillisesti varsin haastavaa verrattuna simppelimmin tykittäviin thrash-paahtajiin. Debyytin päätösbiisi Fire and Pain kesti yli 10 minuuttia ja oli mitoiltaan varsin eeppistä thrashia.

Nyt mikään biisi ei yllä vastaaviin pituuksiin, vaikka päätösbiisi kellottaa jälleen pisimmän ajan. Reflectionsin kahdeksan ja puolen minuutin mitassa ei ole kuitenkaan mitään ylimääräistä liikaa, ja jylhempi, teknisesti taitava riffittely toimii mainiosti muissakin albumin kappaleissa.

Lyhyempää ja ytimekkäämpääkin on tarjolla, heti napakka avausbiisi Legions Of Evil karistaa karstat pois koneistosta ja lämmittää death metal-henkisyydellään koneen seuraavia kierroksia varten. Monipuolinen, kitaravetoinen ja ärhäkän brutaali soitanta ei jätä thrashin ystäviä kylmäksi, ja yhtyeen pitkä kokemus kuuluu ammattilaisten varmuutena.

8/10

Vertigo.cd
Kari Koskinen

Ydinkysymys: Thrash metal on ajaton, kuolematon ja ikuinen entiteetti. Tokihan olet samaa mieltä?

Kohta kymmenisen vuotta paahtanut kotimainen Witheria on jäänyt toistaiseksi aika lailla pimentoon. Eipä näin räyhäkäs, sopivasti melodioilla maustettu thrash metal nyt mitään hittimusiikkia tietysti ole, mutta tulevaisuudessa bändille soisi enemmän näkyvyyttä.

Lyhyessä ajassa suomalaisten metallilafkojen eturiviin kiilannut Stay Heavy on antanut jätkille mahdollisuuden, ja hyvä niin. Witherian kakkoslevy Painful Escape on nautittavaa ja särmikkäästi kaahaavaa vihanpitoa, joka myös onnistuu erottumaan massasta edukseen. Levyn kappaleet on nauhoitettu jo puolitoista vuotta sitten, mutta ero debyytti Infernal Mazeen on kuultavissa. Perustyyli on edelleen sama, mutta sekä soundit että soitto repivät astetta paremmin.

Witherian valttina toimivat thrashille epätyypillisen pitkät kappaleet. Keskimitta on hivenen viiden minuutin paremmalla puolella, mutta pitkästymään ei pääse. Esimerkiksi melodisesti käynnistyvä ja vähitellen tapporiffein ladatuksi pyörremyrskyksi yltyvä The Solitarium rakentuu vähitellen, eikä kaikkea roiskita heti silmille. Painful Escapen kappaleet ovat muutoinkin melko persoonallisesti kasattuja. Vauhti on useimmiten kova ja blast beattiakin kuullaan, mutta riffejä toistetaan keskivertoa enemmän ja kappaleissa on jännitettä, jota pariminuuttisien turboahdettujen biisien aikana ei pääsisi syntymään. Levyn päättävä reilut seitsemän minuuttia kellottava Reflections on myös oma lukunsa; hitaahko, raskaasti jurnuttava epilogi, joka valitettavasti ei kuitenkaan pidä mielenkiintoa yllä aivan koko mittaansa.

Suoria vertailukohtia on vaikea esittää, mutta vaikkapa Raining Steelin vetävät kitarakuviot tuovat mieleen toisen kovan kotimaisen rässipartion, Axegressorin. Myös kitarasoolot irtoavat bändiltä mainiosti, kuten yllämainitun The Solitariumin hieno ja melodinen soolo osoittaa. Musiikki ei ole myöskään aivan umpipuhdasta thrashia, sillä juuri melodioista löytää aavistuksen myös perinteisemmän heavyn henkeä.

Kiitosta pitää antaa myös laulaja Tuberculosiksen raivokkaalle ja värikkäälle ulosannille. Äijän kurkku taipuu mörinästä ärinään ja liki kaikkeen siltä välille, onnistuen vieläpä kuulostamaan täysin uniikilta. Hieno saavutus! Itse musiikki ei sittenkään kulje kauttaaltaan aivan yhtä omaleimaisilla linjoilla, mutta keskivertoa selvästi paremmin Witheria hommansa joka tapauksessa hoitelee. Tämä pitää nähdä keikalla heti tilaisuuden koittaessa.

4/5

Imperiumi.net
Serpent

Liekö kuuseen alkujaan kurkotettu, mutta ainakin katajaan on tällä kertaa kapsahdettu tämän kakkoslevyn myötä. Pääkaupunkiseudulla vaikuttava Witheria edustaa modernin ja melodisen death/thrashin piukkaa purentaa ristiriitaisia tunteita herättäen.

Jos jollain tapaa kauniisti asian ilmaisisi, voisi Witheriaa kutsua päältä timanttiseksi, mutta sisällöltään vähemmän tiukaksi kamaksi. Ristiriitaisia tuntemuksia bändi herättää jo yksittäisellä riffitasolla. Parhaimmillaan iskentä vetää menojalan mukanaan kuin hyvä rässibiisi konsanaan ja vastaavasti huonoimmillaan kuin demotasoinen tusinapumppu.

Pääosin tempo pysyy reippaamman puolella, eikä suuremmin hidastuksia ole luvassa missään vaiheessa. Flirttailua tapahtuu vuoroin death metalin, vuoroin thrashin ehdoilla, mutta missään vaiheessa nämä osaset eivät tunnu kunnolla hitsautuvan yhteen. Lopputuloksena on kuin kulissiavioliitto, joka pysyy kasassa vain ulkoisten voimien ylläpitämänä.

Death metal -vertauksena bändi on kuin Hypocrisyn rässähtävä serkku, sillä riffeistä löytyy paikoin samankaltaisuuksia. Yhtä hiottua ja tarttuvaa Witheria ei sinänsä ole, mutta tyylillisesti hyviä ideoita on tukuttain mukana. Oma osatekijänsä löytyy melodioiden puolelta, jotka ovat kuin vertailubändinsä irvikuvia: eivät nyt suorastaan hirveitä, mutta jollain tavalla vääränlaisia.

Hienoista vastakarvaan hivelyä tapahtuu myös laulujen osalta, joista ylärekisteriä hipovat kirkunat rassaavat korvakäytäviä melkoisella tavalla. Miehekäs örinätyöskentely on sentään roolissaan ihan paikallaan onnistuneella suorituksellaan. Muutoin tuotantopuoli onkin sitä "ihan jees, mutta turhan kliinistä" -osastoa. Suurelle yleisölle jälki varmasti maistuu, meikäpoika sen sijaan olisi kaivannut mieluusti mukaan hieman sitä röpöisyyttäkin.

Painful Escape jättää jälkeensä sekavan olotilan. Toisaalta yksittäisistä riffeistä ja ideoista levyllä pitää kohtuullisen paljonkin, mutta liian paljon on mukana sellaista huttua tai kummaa riffittelyä, jota ei millään jaksaisi kuunnella ensimmäistä kahta kertaa enempää. Valistunut kuulija tehkööt itse johtopäätöksensä vaikka myspace-samppeleiden perusteella.

6,5/10

Mesta.net
J.A.Kaunisto

Kotimainen Witheria on toisella kokopitkällään edelleen rajusti rässäävä partio mutta kuolonkorinat tuovat bändiä melodisen pohjoisen deathin jäljille. Mistään suoranaisesta melokuolemapläjäyksestä ei ole kyse. Skebavyörytyksestä löytyy kuitenkin viitteitä vanhan old school-thrashin syntysijoille. Vokalistin Rob Halford-imitaatiot ovat paikoin täyttä asiaa mutta koko levyn mitalta kiljuminen alkaa kutitella migreenipistettä.

Allekirjoittanut ehti jo innostua, kunnon vanhakantaista roskametallia. Mitä vielä, pakkohan sitä on kuolot heittää kyytipojaksi. Kuolonvaihde iskee lovea bändin omaleimaisuuteen, kyseistä tavaraa on levyhyllyt puolillaan. Pisteet kuitenkin vanhakantaisuudesta, paikoin homma kuulostaa black metallin löytäneeltä Judas Priestilta. Witherian rässikuolo harrastaa reilumpaa vauhtia, oikeastaan vasta levyn päättävässä Reflections-siivussa käytetään jarruja. Kyseinen kappale onkin albumin parasta roskaryhmää. Kokoonpanolla on aikaa kehitellä ja luoda toimivaa melodiaosastoa murinasta tinkimättä, ehdottomasti suuntaa näyttävä biisi. Välillä bändi innostuu liikaa, toisaalta thrash-jyrä ja death-vaihde eivät aina osu samaan maaliin. Riffejä löytyy mutta paikoin biisit jäävät harmittavasti demoasteelle.

Witheria odottaa valmiina ykkösketjun nousukarsintoihin. Bändissä on kaikki osaset valmiina, tiukka tuottajasetä voisi kaivaa bändistä esiin todellisen tappokoneen. Thrash on hienosti hallussa mutta kuoloa voisi vaikka lievästi keventää. Myös vokaaliulostukseen voisi miettiä sävyjä - normaalinaamalla vedetyt aksentit voisivat antaa mukavasti lisäväriä.

3/5

Keskisuomalainen (KSML.fi)
Petja Savoila

Ensimmäisenä tätä levyä kuunnellessa tuli mieleen, että Bodom-teinit tulevat!

Paitsi että Witherian jannut ovat noin kolmekymppisiä pitkätukkia, joten tuo teini-määre ei oikein istu pirtaan. Ja tarkemmalla seulalla kun tätä rieskaa syynää, niin sieltä täältä löytyy pykälää eklektisempää menoa, kuin mitä CoB:n turboahdettu ja tummapaahdettu metalli on.

Mutta jotain samaa tässä on kuin Laihon Allun pumpussa. Ehkä se on hurmeiseen kiukkuun piiskattu riffittely, kenties virtuoosimaisuutta tavoitteleva sooloilu, kevyen progressiivinen kappalerakenne tai vain laulaja Tuberculosiksen black metal -henkinen korina.

Toisaalta esimerkiksi Painful Escapen avausraita Legions of Evil heittää tiskiin sellaista vanhan liiton death metal -kitarointia, jota ei Viikatemiehiltä ole kuultu. Seuraavissa biiseissä moiset menneisyyden haamut kuitenkin feidautuvat ja luukutus on sitä, mistä edellä on meuhkattu.

Painful Escape on Witherian toinen kokopitkä. Meno pysyy hyvin hanskassa ja on sähäkkää, mutta ei kovin omaperäistä. Kuluneesta konseptista huolimatta Painful Escapesta ei liiemmin löydy herjattavaa.

4/5